Keksin tänään mielenkiintoisen jutun. Tulin miettineeksi, kuinka Maija Vilkkumaa ja Saimi Hoyer tuisivat keskenään toimeen. Ajatus juontuu siitä tosiseikasta, että näillä naisilla on varsin paljon yhteistä. Paitsi että he vaikuttavat persooniltaan muistuttavan toisiaan jonkin verran ja kuuluvat samaan ikäluokkaan, myös urapuolelta on löydettävissä yhtäläisyyksiä. Hoyer - entinen Nousiainen - ja Vilkkumaa ovat molemmat suomalaisia naisia, jotka ovat saavuttaneet ammatillista uskottavuutta tahoillaan. Kummankin ura on melkoisen ihailtava. Mielenkiintoista on se, että kummaltakin puuttuu omalle uralleen tyypillisesti vaadittu tärkein ominaisuus. Hoyer on ylivoimaisesti merkittävin suomalainen malli koskaan, vaikka on - anteeksi suorapuheisuus - susiruma. Vilkkumaa taas on ansainnut paikkansa suomalaisessa musiikissa huolimatta siitä tosiseikasta, ettei osaa laulaa.

Älkää ymmärtäkö väärin, tämä ei ole varsinaisesti haukkumista vaan huomioiden tekemistä. Molemmilla on selkeät ansiot, jotka on pakko tunnustaa. Vilkkumaa osaa tehdä musiikkia, mutta tarvitsisi jonkun laulutaitoisen esittämään kappaleensa puolestaan. Hoyer taas mitä ilmeisimmin oli ulkonäöltään sitä, mitä Italian mallimarkkinat muinoin kaipasivat. Minä en todella tiedä, mitä se sitten oli. Hoyer kuitenkin myös käytti tilaisuutensa ilmeisen hyvin, osasi olla kameran edessä tai omasi silmää muodille. Jotakin hän kuitenkin teki oikein saavuttaakseen nykyisen asemansa Euroopan muotimaailmassa. Samoin Maija Vilkkumaa - vaikka väitänkin, että hän olisi jäänyt suhteellisen tuntemattomaksi ilman tuottaja-poikaystäväänsä - on säilyttänyt jo kymmenisen vuotta vakaan aseman suomalaisessa rock-genressä.

Merkillepantavaa on ennen kaikkea se, että ruma malli ja laulutaidoton sooloartisti eivät ole jääneet parin kuukauden julkkistähtösiksi, jotka muistetaan korkeintaan roskalehtien otsikoista. (Tiedättehän, se tuttu kaava: äkkijulkisuus jonkun salarakkaana, ero, huoltajuuskiista, päihdeongelmia, laihtumista ja viikon mittainen vakava masennus. Ai niin, ja ne yläosattomat silikonitissikuvat Seiskassa. ) Kumpikin on nimenomaan luonut pitkän ja uskottavan uran ilman laskelmoituja yksityiselämän kohuja tai muuta julkisuuden hakemista. Sellaista ei voi kuin ihailla, oli sitten ulkonäöstä tai lauluäänestä mitä mieltä vain.

Olen katsonut kesän aikana elokuvia. Olin ikävän useita viikkoja siivoamassa kiinteistöä videovuokraamon vieressä, joten kotiin tarttui mukaan pari mielenkiintoista leffaa, joiden nimiäkään en ollut enen kuullut. On itse asiassa hyvinkin mielenkiintoista käydä läpi takakansitekstejä ja valikoida kotiin mukaan jotain, mikä saattaisi olla katsomisen arvoista. Enkä muuten muista, että kertaakaan olisin pettynyt siihen, mitä mukaani noukin. Niinkin yllättävän hyvin elokuvia voi arvioida pelkän kotelon perusteella.

Eräänä kauniina kesäpäivänä silmiini sattui The Darwin Awardsin kansi. Ilmiö oli toki ennestään tuttu: Darwin-palkintoja jaetaan ihmisille, jotka edistävät evoluutiota poistamalla oman perimänsä valikoimasta. Yleensä kysymys siis on edesmenneistä sankareista, jotka vähäinenkin maalaisjärjen hiven olisi pelastanut. En kuitenkaan ollut kuullut sanaakaan aiheesta tehdystä elokuvasta. En pettynyt. Darwin Awards ei ollut missään määrin tajuntaa räjäyttävä, syvällinen tai taiteellisesti merkittävä, mutta se poikkesi useimmista komedioista eräässä merkittävässä mielessä. Se oli oikeasti hauska.

Elokuvan juoni on yksinkertainen: Joseph Fiennesin esittämä Darwin-palkintoihin uppoutunut poliisi saa potkut päästettyään murhaajan pakoon. Ex-poliisi hakee töitä vakuutusyhtiöltä, jolle lupaa profiloida Darwin-palkintojen potentiaaliset saajat. Parikseen mies saa Winona Ryderin esittämän takakireän vakuutustarkastajan. Parivaljakko kiertää tutustumassa tositapahtumiin perustuviin sattumuksiin, jotka traagisuudestaan huolimatta naurattavat väkisin. Hauskinta Darwin Awardsissa on tietenkin aihe, joka tuo tiettyä sisäpiirin vitsin tuntua kaikille, jotka ovat palkintoihin ja niiden saajiin jo etukäteen tutustuneet. Persoonallisen ja välillä hulvattoman lisän tuo tarinan kuvaaja - ainakin omien sanojensa mukaan opiskeluprojektia tekevä raivostuttava teinipoika, joka kerta kaikkiaan kieltäytyy osallistumasta tapahtumiin silloinkaan, kun terve järki ja kaikki inhimillisyys sitä vaatisivat.

Elokuvan suurin ongelma on se, että se ei pysy mustahkona pienen yleisön komediana, vaan yrittää yleisen ilmapiirinsä vastaisesti muuttua kesken kaiken romanttiseksi ja syvälliseksi. On vaikeaa yrittää päättää, kumoi toimii huonommin, syvällisten ajatuksien liimaaminen komedian päälle vai se, että päähenkilöiden välille yritetään vääntää groteskia romanssia ilman pienintäkään - siis todella pienintäkään kemiaa. Juonikuvio, jossa Ryder yrittää parittaa Fiennesiä ja hotellin vastaanottotyttöä toimii paljon paremmin. Lopun absurdi murhaajajahti kuitenkin pelastaa paljon.

Toinen kauniina kesäpäivänä (Niitä siis tosiaan oli ainakin kaksi!?) katsottu, täydestä tuntemattomuudesta maailmaani loikannut elokuva oli outolintu sekin. Hämärän vartija (A Scanner Darkly) on Philip K. Dickin tarinaan perustuva dystopiakuvaus lähitulevaisuudesta. Ulkoasultaan sarjakuvamaiseksi muokattu elokuva on suurelta osin monimutkainen ja kärsivällisyyttäkin vaativa kuvaus undercover-hommia ekevästä huumepoliisista, joka sekoilee nistiystäviensä kanssa ja uppoaa  jatkuvasti pahemmin omiin addiktioihinsa.

Ensimmäiset kakso kolmasosaa tai kolme neljäsosaa ovat lievästi psykedeelistä, välillä moniselkoista huumehuuruilua, jossa tutustutaan henkilöhahmoihin kummallisten ja välillä hyvinkin hauskojen tapahtumien kautta, ja kiusataan katsojaa välillä vihjeillä juonen monimutkaisuudesta ja ennalta arvaamattomuudesta. Lopussa langat solmitaan yhteen, paljastetaan ensin vähän, sitten lisää, sitten vielä lisää. Katsojassa herätetään epätoivoa, epäuskoa, hämmennystä ja lopulta myös toivoa. Winona Ryder näyttelee muuten sattumalta tässäkin elokuvassa, tällä kertaa Keanu Reevesin kanssa. Hämärän vartijan katsoisi mielellään useampaankin kertaan löutääkseen kaikki paljastuksia enteilevät vihjeet, ymmärtääkseen kaikki ensimmäisellä kerralla hämäriksi jääneet merkityksettömän tuntuiset yksityiskohdat. Tämän elokuvan omistaisin mielelläni.

Yhteenveto:

The Darwin Awards: +++
A Scanner Darkly: ++++